Monday, April 03, 2006

Elämää pienempiä elokuvia

Night Visions 2006 on sitten takanapäin. Voimat riittivät viiteen elokuvaan seitsemästä mahdollisesta. Tarantinosta seuraavan sukupolven ensimmäinen edustaja Eli Roth oli värkännyt Hostel -kauhukomedian, jota tekijä nimittääkin "goregrafiaksi" - siis soft-pornoilua ja veriläträystä. Kohtuullinen teelmys, jossa huvittavinta oli Takashi Miiken (Ichi the Killer) cameo. Slovakit eivät ole olleet otettuja Rothin visiosta, ja sen kyllä ymmärtää.
Greg McLeanin Wolf Creek oli alussa hidas, mutta sitten aina vain kauhistuttavammaksi ja sadistiseksi muuttuva elokuva, joka pohjautuu nettilegendaan. Reppumatkailijat eksyvät Australian takamaille ja kokevat kohtalon, joka on tuttu kaikille Teksasin moottorisahamurhaajan ja Hills Have Eyes -elokuvan nähneille. Karu kuvaus, jossa huumoria on käytetty äärimmäisen niukasti.
Hönöttelyä oli sitäkin enemmän Rothin kaverin Tim Sullivanin 2001 Maniacsissa, joka on uudelleenfilmatisointi Herschell Gordon Lewisin ö-klassikosta 2000 Maniacs. Amerikan sisällissodassa jyrätty Pleasantvillen pikkukaupunki herää kerran vuodessa eloon ja houkuttelee paikalle turisteja nauttimaan good old southern -meiningistä lynkkayksineen jne. Jos Visa Mäkinen osaisi oikeasti ohjata elokuvia, tämä olisi lähinnä hänen tyyliään. Robert Englund on aina niin hassu seta tämmöisissä leffoissa.
Tyylinvaihdos tapahtui siirtymällä Engel kakkoseen ihmettelemään punaruskeaksi patinoitunutta kopiota Sergio Martinon syystäkin unohdetusta giallosta Tutti i colori del buio / They're coming to get you (1972). Lontoossa kuvattu kankea kameranheiluttelu kertoo Janesta, joka on astunut synnin poluille, ja näkee nyt jatkuvia painajaisia harmaassa poplarissa ja kuohkeissa kulmakarvoissa liikkuvasta puukottajamiehestä. Mieskään ei oikein jaksa ymmärtää vaimoaan, vaikka tajuaakin että tälle on kertynyt traumoja. Ensin oma äiti kuolee veitsimurhaajan uhrina ja sitten Jane on menettänyt aviottoman lapsensa auto-onnettomuutta seuranneessa keskenmenossa: "Et sinä mihinkään terapiaan mene, äijällä on yksi Freudin kirja hyllyssä ja sitten se koukuttaa sinut loputtomiin sessioihin."
Onneksi naapurin neiti on ymmärtäväisempi: "Ai joku mies seurailee sinua? No voi, Jane, sellaisia ne miehet ovat olleet aina kivikaudesta lähtien. Älä mene terapiaan, vaan tule minun kanssani. Minäkin kärsin painajaisista kunnes osallistuin noitasapattiin, tiedätkös, semmoiseen satanistijuttuun..." Niinpä Jane päätyy hörppimään koiranverta kirjaimellisesti pitkäkyntisen sekä pujopartaisen pahan papin messuun, jossa kaavutettu ja vahvasti puuteroitu saatananpalvojaporukka nytkii eestaas pehmoprogen tahdissa.
Tunnelmaa täydentää äärimmäisen kankeaan englanninkieliseen käännökseen tehty dubbaus, joka lisää rutkasti filmin nautittavuutta: Nainen: "Minä en saa koskaan postia." Janen mies: "Minä saan, koska olen muodikas."
Aamun hämärinä tunteina sain katsotuksi vielä Narcisco Ibánez-Serradorin toisen koskaan ohjaaman pitkän elokuvan Quien puede matar a un nino? / Would you kill a child? (1976). Värit olivat 16mm kopiossa säilyneet, muutenkin naarmuinen sekä rätisevä kopio oli vielä katsomiskelpoinen. Lasten mystisestä ja verisestä kapinasta aikuisia kohtaan kertova elokuva kiellettin Suomessa tuoreeltaan - tuontinimenä oli "Kirkaisu". Kohtalaisen ilkeitä visioita sisältävä pienen budjetin sovitus José Plansin romaanista (liekö sitä suomennettu?) oli hiukan liian pitkä (110 min), mutta kyllähän tuon katseli eräänlaisena anti-matkailumainoksena.

1 Comments:

Blogger Juri said...

Eipä ole suomennettu Plansin romaania - kuka ikinä lieneekään?

2:53 AM  

Post a Comment

<< Home