Wednesday, April 19, 2006

Ei turhan modestya meininkiä

Suomennan parhaillaan Modesty Blaise -sarjakuvatarinaa "The Young mistress". Aika karu on meno tässä Peter O'Donnellin kirjoittamassa kulttisarjassa. Modesty ja hänen lääkäriystävänsä saapuvat hoitamaan nuorta naista, jonka tämän poikakaveri on ruoskinut. Nainen ei peloissaan suostu tekemään ilmoitusta poliisille, joten Modestykin on neuvoton: "Tyttö ei ole mikään lapsi enää. Hänen pitää ratkaista ongelmansa itse - juuri siitä aikuisuudessa on kysymys."
No, paria strippiä myöhemmin Modesty sitten pätkiikin naisenhakkaajaa rumasti turpiin. Mutta ei mikään ihme, ettei Modesty Blaisesta tullut hittiä Amerikan sanomalehdistössä. Kirjoina ja sarjakuvakoosteina kauppa kyllä kävi. Vaan olisipa juuttunut monelta jenkiltä poptartsit kurkkuun, mikäli tämmöistä tarinaa olisi ladattu aamulehden sivuilta eteensä.

Thursday, April 13, 2006

Vanitas vanitatum et omnia vanitas

Paljon eli todella paljon kaikesta on silkkaa roskaa, eikä edes hauskaa roskaa, vaan pelkkää tuhlausta. Aivojen, ajan ja kirjojen kohdalla paperin, joka onneksi sentään on kierrätettävää. Mutta esimerkiksi, mitä hyödyttää julkaista tämänkaltaista jo valmiiksi kierrätettyä jorinaa Asterixista, kun oikeitakin sarjakuva-aiheisia tietokirjoja olisi tehtävänä vaikka kuinka paljon. Stemppiä vain Karjalaisen poliitikon uralle, jargonia hän osaa tuottaa jo kiitettävästi:

Keijo Karjalainen: Politiikkaa Asterixin maailmassa. Ajatus kirjat 2006.

Amerikasta on maailmalle levinnyt tapa hyödyntää satukirjojen ja sarjakuvien hahmoja mallintamassa mm. uskontoa, filosofiaa, talouselämää ja politiikkaa. Jos kirja on tehty huolella ja ajattelu viety tarpeeksi pitkälle asti, voi sarjakuvakin saada uudenlaista särmää lukijoiden silmissä.
Valitettavan harvoin näin tapahtuu, ja aivan varmasti näin ei tapahdu Politiikkaa Asterixin maailmassa –opuksen kohdalla. Siitä ei ole minkään sortin opinnäytteeksi, ei liioin filosofiseksi selitykseksi, saati sitten politiikan oppikirjaksi. Koko yli 200 –sivuisen kirjan asiasisältö mahtuisi vallan hyvin pariinkymmeneen sivuun. Kaikki muu on mutu-pohjalta tehtyä jossittelua ja kapulakielistä haparointia tyyliin “Asterix kutsuu omin päin Päälliköiden neuvoston koolle. Hänellä ei tavallisena soturina ole kuitenkaan siihen oikeutta, mutta varmastikin Asterix hoitaa asian virkatietä ohittamatta, koska on luonteeltaan tunnollinen.” Tämän yhden kerran tekisi mieli sanoa, että “hei, tämä on VAIN sarjakuvaa!”
Kirjan ensimmäinen perusvirhe on unohtaa sarjakuvan tekijät tyystin. Ei ole mahdollista saada mitään konkreettista irti vain listaamalla juonista samantyylisiä kohtauksia ja yksittäisiä hahmoja, jotka ehkä kenties jos voisivat tuota vaikuttaa jotenkin mikäli jatkossa tapahtuisi seuraavaa... Tämäntapaista “analyysia” on kirja täynnään. Ei minkäänlaista tietoa Uderzosta ja Goscinnysta, heidän harrastamistaan anakronismeista ja kulloisenkin albumin tekoajankohtaan kuuluvista viittauksista. Ei edes mitään tietoa todella olemassaolevista Antiikin Rooman saati Ranskan nykyisistä laeista. Oikeudenkäyntien irviminen on sentään yksi kantavista motiiveista läpi koko Goscinnyn tuotannon. Asterixien lukeminen alkukielellä olisi ollut vähintä pohjatyötä tämänkaltaisen kirjan tekoon. Todennäköisesti Karjalainen ei osaa ranskaa riittävän hyvin, hän turvaa kaikessa vain suomentajien tulkintoihin. Tällöin olisi ollut kohtuullista edes mainita heidän nimensä.
Miksi sitten ylipäänsä edes tehdä kirjaa Asterixin maalmasta, ja ennen kaikkea mitä ajatusta on julkaista sitä kaikelle kansalle, kun blogitkin on keksitty? Miksei Karjalainen voinut kirjoittaa sarjakuvasta, jonka maailmaa hän itsekin ymmärtäsi paremmin, esimerkiksi “Politiikkaa Mämmilän maailmassa”? Tekijän omasta päästään veistelemä Politiikkaa Asterixin maailmassa on tahattoman huumorin oppikirja, joka ei naurata.

Tuesday, April 11, 2006

Ah viimeinkin mainoksia!

No nyt oli lopulta saapunut se mitä kaipasinkin, eli Vartti-lehti. Ei niin muuten erikoinen julkaisu, joskin huomattavan kiinnostavampi aneemisen oloiseen Helsingin Uutisiin verrattuna. Mutta Vartissa ilmestyy suomentamani sarjakuva Vastakarvaan (Get Fuzzy), ja nyt pääsen itse ensimmäistä kertaa lukemaan sitä lehdestä.
Käännöstyöhän ei vielä paljoakaan kerro lopullisesta tuotteesta. Tekstit menevät Kööpenhaminaan, sieltä edelleen Tukholmaan ladottaviksi strippeihin, ja ne takaisin Tanskaan, josta valmiit sarjat lähetetään Suomeen lehdille.
Harmillista kyllä, Suomessa ei enää juurikaan ladota sanomalehtisarjakuvia, käsintekstauksesta puhumattakaan. Voin vain olettaa, että latojalla on jonkinlainen käsitys suomen kieliopista, ainakin tavuttamisesta. Valitettavasti juuri siinä tuntuu olevan ongelmia, mitä pahoittelen kaikille Vastakarvaan-faneille. Jos pahalta näyttää eli tav-utusvirheitä on liiaksi, asialle on tehtävä jotakin.
Kahdessa tähänastisessa suomeksi ilmestyneessä albumissa ei ole tä-tä trabelia, voin vakuuttaa että Sammakon julkaisemista Vastakarvoista ei virheitä löydy. Tulkinnallisuuksia kyllä.

Monday, April 10, 2006

Kokemuksien riemukaari

Moni asia jäisi miehiltä tekemättä jos ei naisia olisi. Tämä tuli mieleen kun kuulin, että eräs kaverini on menossa katsomaan taitoratsastusesitystä. Se olisi ollut ehdottomasti paparazauksen paikka, gootti "ratsuväen" joukoissa... mutta naisen edessä on gootinkin oltava nöyrä.*
Samantapaisesta syystä olen nähnyt Päätalo-sovituksen "Elämän vonkamies" ihan elokuvateatterissa. Siihen on toistaiseksi Päätalo-harrastus jäänytkin, silloisesta suhteesta nyt puhumattakaan.
Eipä siinä mitään, en ole koskaan kävellyt ulos teatterista kesken elokuvan, olipa näytillä sitten mitä tahansa. Useimmiten olen ennakoinut filmin tylsyyspotentiaalin olevan todennäköisesti liian suuren ja jättänyt menemättä lainkaan. Sodankylän elokuvajuhlilla alkoi viisipäiväinen katselu- ym. urakka uuvuttaa siinä määrin, että Kieslowskin Punainen pitäisi joskus katsella uudestaan. Aloin torkkua sen aikana ja alitajunta alkoi syöttää aivan toisenlaista filmiä päähäni. Täytyisi siis tarkistaa mitä Punaisessa todella tapahtuu... oma "katsojan versioni" oli kyllä varsin mielenkiintoinen sekin.

*Pahoittelen erhettäni. Olin haxahtanut täydellisesti - goottitulkintakin meni pieleen. Ei pitäisi luottaa yksin omaan päähänsä milloinkaan. Oikaisu ohessa: "...korjaan, etten siis käynyt katsomassa
taitoratsastusta vaan modernia tanssia Zodiak-tanssiteatterissa."
Mutta visiostani en silti luovu, on se vaan niin hieno...

Friday, April 07, 2006

Mikin Inferno

Joku vielä muistaa varmasti italialaislähtöiset klassikkokirjojen Disney-sovitukset, jossa Aku oli mm. Monte Criston kreivinä tahi muskettisoturina. Timo Ronkainen on tehnyt ansiokkaan selvitystyön näistä Ankkalinnan pamaus -lehteen numero 15, http://www.perunamaa.net/ankistit/vol5.html
Ainakin yksi kirjallisuusprofessori Guido Martinan sovituksista on jäänyt suomentamatta. Se on alkujaan Topolino -lehdessä 1949-1950 jatkosarjana ilmestynyt L'Inferno di Topolino, eli versiointi Danten Infernosta. Angelo Bioletton innostuneesti kuvittama tarina on nyt saatavilla myös englanninkielisenä, se ilmestyi Walt Disney's Comicsin numerossa 666! (Maaliskuu 2006).
Mickey´s Inferno -tarinan alussa Mikki ja Hessu esittävät kaksin Jumalaista näytelmää, ja katsomo riemuitsee. Yleisön joukossa on kuitenkin Jopi Jalkapuoli, jonka palkkaama fakiiri Abdul hypnotisoi Mikin ja Hessun uskomaan todella olevansa Dante ja Vergilius. Esityksen jälkeen he päätyvät kirjastoon lukemaan kuvitettua laitosta Danten teoksesta. Mikki ja Hessu nukahtavat, ja tulevat kirjaimellisesti tempaistuksi mukaan tarinaan. He havahtuvat helvetin porteillla, ja lähtevät kulkemaan syvemmälle syövereihin jotakuinkin Danten kirjan kertomassa järjestyksessä.
Matkan aikana tavataan tavallisten kärsivien ohessa lähes kaikki v. 1949 olemassa olleet Disney-hahmot. Mikki ja Hessu matkaavat mm. Dumbon selässä yli liekkien. Paikalle pamahtaa lähes joka käänteessä myös Aku, joka seuraa kaksikkoa läpi helvetin, vaatien ulospääsyä, mutta ei saa tahtoaan läpi, koska ei pysty hillitsemään kiukkuaan. Vain hyvän teon tekemällä voi päästä pois infernosta.
Tarina on kerrassaan pähkähullu, kuviin lehahatavat mm. Kolme caballeroa lentävällä matolla. Rangaistuksiaan kärsimässä ovat mm. vedonlyöjät, juoruilijat, sairauksien teeskentelijät sekä tietenkin keltaisen lehdistön edustajat. Luurangoksi muuttunutta Sepe Sutta nokkivat kaikki hänen varastamansa kanat. Lopulta löytyvät myös "pahimmat kavaltajat", pussit päässä häpeäpaalussa hikoavat tarinan kirjoittaja ja piirtäjä, kunnes lopulta Dante itse vapauttaa heidät, Mikin, Hessun sekä Akun pois kauhuista. Aligherille vilkuttaen he kohoavat kohti taivasta jättimäisellä mustekynällä lentäen.
Vaikka tarinaa raskauttaa lähes jokaisen ruudun alla kulkeva riimitelty teksti, kokonaisuus toimii. Toivotaan, että tämä 36-sivuinen helvettihupailu ilmestyisi joskus myös suomeksi.

Wednesday, April 05, 2006

Oletettua nuorempi manner

Ilta-Sanomien infolaatikko uudistaa tunnettua historiankirjoitusta: "Suomalaiset vai ruotsalaiset juuret? Presidentti George W. Bushin esi-isäksi todettu Måns Andersson saapui vuonna 1940 Delawareen Kalmar nyckel -laivalla, joka kuljetti suomalaisia ja ruotsalaisia etsimään parempaa elämää uudelta mantereelta."

Kävin katsomassa hiukan peruskaavasta poikkeavan jenkkitrillerikomedian ja kirjoitin siitä arvion SUEen:

Härkätaistelija (The Matador). USA 2005. Ohjaus ja käsikirjoitus Richard Shepard. Pääosissa Pierce Brosnan, Greg Kinnear, Hope Davis, Philip Baker Hall. 96 min.

 Jos on kerran kantanut harteillaan maailman kuuluisimman agentin roolia, on James Bondin leima lyöty kasvoihin loppuiäksi. Härkätaistelijan käsikirjoituksessa Brosnania on varmasti kiinnostanut mahdollisuus pistää 007-visio läskiksi, ja siksi hän innostui rahoittamaan Shepardin elokuvan.

Brosnan esittää Julian Noblea, “tosielämän Bondia”. Julian on moraaliton, yksinäinen, alkoholisoitunut ja henkisistä ongelmista kärsivä tappamisen ammattilainen, jolla ei ole mitään kiinnekohtia tavalliseen elämään. Sellaisen tarjoaa hänelle epäonninen myyntimies Danny (Kinnear), jolle Julian pääsee brassailemaan murhaamistaidoillaan. Miesten välille syntyy omalaatuinen ystävyyssuhde, jonka voi aavistella kuvien välissä olevan hieman enemmän kuin pelkkää ystävyyttä.

Palkkamurhaajan karisma viehättää naisia, mutta jo elokuvan alussa Julian näyttää kulahtaneelta gigololta, jolle edes irtosuhteet ympäri maailmaa eivät enää tuota iloa. On ilmeistä, ettei härkäpäinen Julian ole koskaan lopullisesti tiedostanut mikä hänen identiteettinsä todella on. Tavis-Dannyn seura iskee paremmin kipinää kuin maksettujen vosujen kanssa hengailu.

Elokuvan kliseinen alkupuoli ei erityisemmin vakuuta, vaikka Brosnan selvästi nauttiikin sikailijan roolistaan. Kun Julian alkaa möhliä keikkojaan, työnantaja pistää hänet poistolistalle. Hädässä Julian päättää tietenkin turvautua Dannyn apuun.

Härkätaistelija ei vedä vertoja Pedro Almodovarin samannimiselle klassikkosatiirille, mutta tietyt oudonhilpeät hetkensä tässäkin on. Salamurhaamisen vertautuminen kaapista ulostuloon on varsin erikoinen juoniratkaisu. Silti äijäilyn ja machoilun pilkkaamisesta olisi voinut saada enemmänkin irti. Dannyn ja tämän vaimon (Davis) sentimentaaliset perhekohtaukset eivät oikein sovi kokonaiskuvioon.

Monday, April 03, 2006

Elämää pienempiä elokuvia

Night Visions 2006 on sitten takanapäin. Voimat riittivät viiteen elokuvaan seitsemästä mahdollisesta. Tarantinosta seuraavan sukupolven ensimmäinen edustaja Eli Roth oli värkännyt Hostel -kauhukomedian, jota tekijä nimittääkin "goregrafiaksi" - siis soft-pornoilua ja veriläträystä. Kohtuullinen teelmys, jossa huvittavinta oli Takashi Miiken (Ichi the Killer) cameo. Slovakit eivät ole olleet otettuja Rothin visiosta, ja sen kyllä ymmärtää.
Greg McLeanin Wolf Creek oli alussa hidas, mutta sitten aina vain kauhistuttavammaksi ja sadistiseksi muuttuva elokuva, joka pohjautuu nettilegendaan. Reppumatkailijat eksyvät Australian takamaille ja kokevat kohtalon, joka on tuttu kaikille Teksasin moottorisahamurhaajan ja Hills Have Eyes -elokuvan nähneille. Karu kuvaus, jossa huumoria on käytetty äärimmäisen niukasti.
Hönöttelyä oli sitäkin enemmän Rothin kaverin Tim Sullivanin 2001 Maniacsissa, joka on uudelleenfilmatisointi Herschell Gordon Lewisin ö-klassikosta 2000 Maniacs. Amerikan sisällissodassa jyrätty Pleasantvillen pikkukaupunki herää kerran vuodessa eloon ja houkuttelee paikalle turisteja nauttimaan good old southern -meiningistä lynkkayksineen jne. Jos Visa Mäkinen osaisi oikeasti ohjata elokuvia, tämä olisi lähinnä hänen tyyliään. Robert Englund on aina niin hassu seta tämmöisissä leffoissa.
Tyylinvaihdos tapahtui siirtymällä Engel kakkoseen ihmettelemään punaruskeaksi patinoitunutta kopiota Sergio Martinon syystäkin unohdetusta giallosta Tutti i colori del buio / They're coming to get you (1972). Lontoossa kuvattu kankea kameranheiluttelu kertoo Janesta, joka on astunut synnin poluille, ja näkee nyt jatkuvia painajaisia harmaassa poplarissa ja kuohkeissa kulmakarvoissa liikkuvasta puukottajamiehestä. Mieskään ei oikein jaksa ymmärtää vaimoaan, vaikka tajuaakin että tälle on kertynyt traumoja. Ensin oma äiti kuolee veitsimurhaajan uhrina ja sitten Jane on menettänyt aviottoman lapsensa auto-onnettomuutta seuranneessa keskenmenossa: "Et sinä mihinkään terapiaan mene, äijällä on yksi Freudin kirja hyllyssä ja sitten se koukuttaa sinut loputtomiin sessioihin."
Onneksi naapurin neiti on ymmärtäväisempi: "Ai joku mies seurailee sinua? No voi, Jane, sellaisia ne miehet ovat olleet aina kivikaudesta lähtien. Älä mene terapiaan, vaan tule minun kanssani. Minäkin kärsin painajaisista kunnes osallistuin noitasapattiin, tiedätkös, semmoiseen satanistijuttuun..." Niinpä Jane päätyy hörppimään koiranverta kirjaimellisesti pitkäkyntisen sekä pujopartaisen pahan papin messuun, jossa kaavutettu ja vahvasti puuteroitu saatananpalvojaporukka nytkii eestaas pehmoprogen tahdissa.
Tunnelmaa täydentää äärimmäisen kankeaan englanninkieliseen käännökseen tehty dubbaus, joka lisää rutkasti filmin nautittavuutta: Nainen: "Minä en saa koskaan postia." Janen mies: "Minä saan, koska olen muodikas."
Aamun hämärinä tunteina sain katsotuksi vielä Narcisco Ibánez-Serradorin toisen koskaan ohjaaman pitkän elokuvan Quien puede matar a un nino? / Would you kill a child? (1976). Värit olivat 16mm kopiossa säilyneet, muutenkin naarmuinen sekä rätisevä kopio oli vielä katsomiskelpoinen. Lasten mystisestä ja verisestä kapinasta aikuisia kohtaan kertova elokuva kiellettin Suomessa tuoreeltaan - tuontinimenä oli "Kirkaisu". Kohtalaisen ilkeitä visioita sisältävä pienen budjetin sovitus José Plansin romaanista (liekö sitä suomennettu?) oli hiukan liian pitkä (110 min), mutta kyllähän tuon katseli eräänlaisena anti-matkailumainoksena.